Alku
Olipa kerran, tarkemmin 2011, ikinuori opiskelijapoika Pekka, joka toisen vuoden kemianopintojensa ohella palasi kesätöihin rakennustyömaille. Kokemusta raksan haalarihommista oli karttunut jo useita vuosia ennen opintojen aloitusta, sillä YO-lakkia oli vaikea saada osaamatta sanaakaan ruotsia.
Pekka valoi pilareita ja kantoi lankkuja kuukauden ajan. Sitten hän näki työkaverinsa rälläköimässä Leca-harkkoseinää ilman minkäänlaisia hengityssuojaimia. Siis näki niinkuin nyt pölypilvessä ylipäätään voi nähdä. Kaivettuaan pölymuhjun pois nenästään hän hoksasi, että kenties opinnot ja tuon niin tutun ja ikävän ongelman voisi yhdistää jollakin keinoin. Työmaamestarin tavattuaan hän kysäisi kiinnostaisiko pääurakoitsijaa, Skanskaa, tietää millaista ilmaa työmaalla hengitetään? Mestari innostui välittömästi ja kutsui pääkonttorilta paikalle työturvallisuusjohtajan. Lyhyiden neuvottelujen jälkeen Pekka ryhtyi kantamaan työmaalle Ilmatieteen laitoksen mittareita.
Kahden kuukauden kuluttua Pekka esitteli tulokset Skanskan johdolle, joka päätti jo esittelyn aikana sijoittaa rahaa pahimman ongelmakohdan eli rakennustyömaiden laastityön hoitoon. Pekka poistui paikalta idea mukanaan; entä jos rakennamme laitteen jolla laastityön kohdepoisto hoidetaan fiksusti?
Tuumasta toimeen
Talvella 2011 idea alkoi jalostua yhdessä Jarnon ja Juhan kanssa ensimmäiseksi prototyypiksi. Kaikki olivat työskennelleet rakennuksilla ja tiesivät, miltä betonimuhju nenässä tuntuu. Ensimmäisen laastisäkin kaataminen huuva v.1.0 edessä oli loistava hetki; tämähän toimii! Ensimmäinen räpellys oli nipinnapin pystyssä pysyvä peltilevykokoelma joka olisi karkoittanut variksetkin pellolta. Se kuitenkin kertoi, ettei ideaa kannattanut vielä haudata.









